Keskipäivän kestit

Ihana hiihtoloma!

Rakkaille teehetki keskellä päivää.

 

 

Tuttuja ja turvallisia "sen kun sekoitat sekaisin"-ohjeita: kaurakeksejä, Hanna-tädin pikkuleivät ja teeleivät aurinkokuivatuilla tomaateilla.

 

 Nähdäänkö taas huomenna?

 

 

 

 



Puhuako vai eikö puhua

Automies ei puhu.

Tarpeen tullen voi viisata, nyökyttää päätä ja kiljaista. Kuuntelee ja ymmärtää, mutta ei puhu. Rauhassa odottelee, että äiti keksii, että mitä tarkoittaa ja haluaa. Sitten armollisesti nyökäyttää päätä, mutta ei puhu. Eipä tässä tietysti mikään kiire ole. Oppii kunhan oppii.

 

 

Ensimmäisen kanssa oli aina kova kiire. Odotin, että millon kääntyy, milloin istuu, milloin kävelee ja milloin puhuu. Yritin, sano: vessapaperirullateline. Piti myös verrata naapurin tyttöön, serkkuun, kirjojen luomaan normaaliin. Jos oli edellä, olin ylpeä jos perässä niin olin huolestunut. Aina uutta ja aina eteenpäin.

 Onneksi nyt on jo oppinut, että nyt on hyvä. Elämä on paljon onnellisempaa, kun ei odota vaan elää.
Lapsetkin oppii tarpeellisen, kunhan aika on.
 Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa.



Mitä tekisi?

Yksinäinen hetki. Lapset ukkosen kanssa ulkona.

Tuntuu, että pitäisi hyödyntää hetki olemalla tehokas. Että pyykkivuorta pienentämällä tai siivoamalla pitäisi ansaita hetki olla vain. Nytkin pitäisi

puuttua tähän...

 

 

tai tähän...

 



 

 

, mutta voisihan sitä ajatella (varsinkin näin muutaman huonosti nukutun yön jälkeen), että kaikkein hyödyllisintä olisikin ravita omaa päänuppiaan. Ja voisikin

tarttua tähän...

 

tai ehkä tähän.

 



 

No siinähän kävi sitten niin että istuinkin tähän, koneen eteen. No jospa sitä olisi hyödyllinen illalla tai sitten huomenna. Kunhan on ensin tehnyt nuo kaksi alinta...



Viikon viive

 

Tarpeen tullen toimin myös kampaajana... Ukkosen ja lasten hiuksiin uskallan käyttää jopa saksia. 

 

Tässä nämä sitten ovat, kun kerran lupasin.

Ihan kivasti onnistui.

 





Suht helppo suklaakakku

Päätettiin taas neitin kanssa leipoa. (Sallittakoon se näin muutaman lenkki-päivän jälkeen.) Myönnettäköön, että lapseni ovat hieman kranttuja. Yksi ei syö marjoja ja toinen kieltäytyy milloin mistäkin vedoten ruuan epäilyttävään ulkonäköön. Mutta suklaakakkua syövät kaikki!

 

 

Nykyään leivontaohjeiden tulee olla nopeita (odottamaton keskeytys väijyy jatkuvasti nurkan takana),   helppoja (ei mene äidin hermot) sekä koneettomia (innokkaat apurit eivät pidä kovista äänistä). Onneksi sellaisiakin löytyy varastoista.

 

Neitillä oranssi nuolija ja äitillä punainen

Äiti mittaa, neiti kaataa.

Neiti sekoittaa, äiti (huomaamattomasti) viimeistelee.

Neiti rikkoo munat, äiti kalastelee ylimääräiset kuoren palaset taikinasta.

Näin se toimii.

 

 

Äidin osa on kova ja tälläkin kerralla kakusta ja suklaasta hävisi puolet parempiin suihin.

 

Ja ohjehan on:

3dl vehnäjauhoja

2dl kaakaojauhetta

1tl leivinjauhetta

1tl suolaa

5dl sokeria (tai 3dlfariini/muscovado+2dl normi)

nämä siis sekaisin

 

2dl voita sulatettuna

150g tummaa suklaata sulatettuna

4munaa

1dl kermaa

nämä sekaisin

 ja sitten kaikki sekaisin.

Kakkuvuokaan (sellanen iso ja leivinpaperi pohjalle) ja 180astetta 40min-60min riippuen kuinka tahmeaks haluaa keskeltä jättää. Meillä tykätään aika hyvin paistuneesta.

Helpotusta kaaokseen

"Vaatehuoneessa ja varastossa on ihan kauhia kaaos! En millään siejä tätä." Valitteli ukkoseni tänään. Ja tottahan se on. Niin kauhian, valitettavan totta!

Onnea kuitenkin olisi, jos se kaaos rajoittuisi vain sinne suljettujen ovien taakse, mutta kun ei. Kuudella ihmisellä on ihan liikaa tavaraa ja kolmella niistä ihan liikaa haluja levittää niitä tavaroita ympäriinsä. Sitten vielä, kun niillä kahdella isolla ei ole juurikaan haluja olla koko aikaa olla keräämässä tavaroita, niin mitä muuta ei olekaan odotettavissa, kuin kaaos.

 

Aloitin kuitenkin pienesti. Laitoin puikot, virkkuukoukut, mitat ja sakset järjestykseen.

 

 

Takaosa on marimekon siirtolapuutarhakankaasta ja sisäosa ukkosen vanhoista farkuista (samalla hävisi pieni kasa kangasta kaaoksesta!). Puikkotaskuja on 6 ja toisella puolella isompia taskuja kaksi saksille, pyöröpuikoille yms. Sitten vaan paketti rullalle ja lankakoriin. Sentään niin järjestelmälliseksi en alkanut, että olisin jokaiselle puikkokoolle ommellut omat taskut.

 

 Tuolla ne nyt on sulassa sovussa isot ja pienet. Jospa levittäisivät järjestystä muuallekin...

 

Ei mikään sairaalasukka

 

Tikkasin sukat. Uudella ohjeella.

Niistä tuli ihan hyvät. Neiti halusi ne omia ja kaksi päivää pidinkin niitä salaa omissa jaloissa. Piti luvata tytölle uudet ennenkuin sain vaatimuksilta rauhan. 

 

 

Neulottu novitan nalle-langalla ja 2,5 puikoilla. Ohje novitan sukkalehdessä nimellä sukat ilman kantapäätä eli putkisukat. Tai täältä.

 

No sentään yksi prinsenta

 

 

 

Taloudessa asuu yksi prinsenta (se toinen "vieraileva tähti" puuttuu edelleen...), joka hallitsee välillä kovallakin kädellä alamaisiaan. Hänellä on kolme ritaria, joita käskytetään mielin määrin. Onneksi olen itse saanut toistaiseksi vältettyä orjan aseman, vaikka kovaa väitöstä välillä käydäänkin " SINÄ OLET IHAN VÄÄRÄSSÄ!" Kuuluu ja ovi paukahtaa. Muistaakseni pojan kanssa ei koskaan tällaista ollut.

 

Muutenkin on hieman erilaista olla tyttö. Vapaampaa.

 

Voi halutessaan olla ritari, pukeutua supersankariksi, hempeillä vaaleanpunaisella, miekkailla isoveljen kanssa, eikä se kenestäkään ole outoa. Pojilla on paljon vähemmän valinnan varaa. Se, millainen on poika, on paljon tiukemmin määritelty. Vaikka itsekin on ajatellut, että antaa lapsilleen vapauden valita mieltymyksensä, niin eipä ole tullut tarjottua pikkuveljelle  isosiskon vaaleanpunaisia vaatteita. Neiti sen sijaan voi surutta kulkea hämähäkkimies-paidassa.

 

Ei vielä!

Kieli paloi teestä ja kuvista tuli huonoja... Huomenna sitten...

Jännittävää!

 Minua kohtaan on osoitettu suurta luottamusta. Toivottavasti olen sen arvoinen.

 

Nyt saakin koko päivän jännittää, että miten pysyy... Ja lisää kuvia illalla.

Mutta hermojen lepyttämiseksi vihreää teetä ja keksejä.

 

200g voita
1dl sokeria
1dl tomusokeria
1 muna
4dl vehnäjauhoja
1tl soodaa
1/4tl suolaa
(1tl vaniljasokeria vaihteluksi)
Koristeluun kanelia ja sokeria


Vatkaa pehmeä voi ja sokerit vaahdoksi. Lisää muna hyvin vatkaten. Sekoita kuivat aineet ja lisää taikinaan. Sitten taikina jääkaappiin kovettumaan. (Jos on malttamaton luonne tai muuten vaan kiireinen hetki, niin lisää taikinaan vähän (=1/2- 1dl) lisää jauhoja ja leivo heti...) Pyörittele palluroiksi, litistele littanoiksi ja pyörittele kanelisokeri-seoksessa.Paista 175 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.

Enhän minä tietysti tänä aamuna ole mitään leiponut, mutta pikkuhiljaa sitä oppii ennakoimaan ja nykyään otan taikinasta puolet säästöön myöhempää käyttöä varten. Jos oikein on järkevä, voi taikinasta muotoilla valmiin pötkön, jonka sitten kelmuun käärittynä pakastaa. Sitten hädän, vieraiden tai hengähdystarpeen, hetkellä voi jäisestä pötköstä suoraan leikata terävällä veitsellä viipaleita ja paistaa. Ja tänään oli juuri tällainen hätä :D

 

Neidistä täti oli kuin prinsessa.

Peitto

Olipa kerran äiti, joka piti ompelemisesta ja ajatteli, että sehän olisikin mukavaa vastapainoa lasten täyteiselle tiistai-illalle. Mies olisi koko illan töissä, mutta varmasti lapset leikkisivät kiltisti ompelukoneen suristessa taustalla.

Alku olikin lupaava. Lapset leikkivät sopuisasti huoneessaan pikkuautoilla ja äiti sai rauhassa valita jämäkankaistaan sopivat pienimmän köllöttelypeittoon. Piheydestään kuulu äiti ei ollut aikonutkaan ostaa peittoon uusia kankaita vaan vanhat verhojen loput, puhki kuluneen lakanan reunat ja pieneksi jäänyt peitto saisivat nyt uuden elämän. Ompelukonekin oli jo muutaman päivän odotellut keittiössä innokasta ompelijaa. Vähänpä äiti tiesi, että innokkaita mekaanikkoja oli jo pyörinyt koneen kimpussa.

Into ompeluun oli siis suurta ja kankaat tuli valittua, revittyä sopiviksi ja silitettyäkin. Kone pöydälle ja kas... Kone vyötettynä ompelulankaan. Jokaiseen mahdolliseen reikään tikkuja työnnetty. Kaikki asetukset uuteen uskoon väännetty. No lapset leikkivät edelleen kuin enkelit. Muutamaa hetkeä ja paria tutinlaittokertaa myöhemmin kone oli toimintavalmiina.

Ensimmäiset kankaat vastakkain ja ompelu voi alkaa. Kuin pimeän laskeutuminen hirviöt toi ompelukoneen surina lapset keittiöön... No kyllähän tässä samalla voi neidille selittää ja pitää pikkuveljen pois pöydältä äiti ajatteli ylimielisesti. Yksi tutinlaittokerta ja neidillä sakset, saksilla langat poikki ja veli pöydällä. " Mitenkäs ne autoleikit?" kyselee äiti. Hullunkiilto silmissään neiti hipelöi ja katselee kankaita. "Ei. Mutta saisiko tämän kankaan, tai tämän kankaan tai tästä kankaasta tulisi hieno mekko Tähkäpäälle. Tämä kangas olisi hieno viitta." pulisee neiti. Niin  muistinko kertoa, että äiti oli silittänyt kaikki kankaat ja asetellut ne valmiiksi järjestykseen pöydälle. No, neidin harhauttaessa veli oli pöydälle päästyään levitellyt kaikki kankaat ja maistanut kauniimman värisiä. Pikkuhiljaa alkaa savu nousta äidin korvista.

Äiti saa tilanteen hieman hallintaan luvatessaan neidille kaikki raidalliset tilkut ja pikkuveljelle etsitään valkoinen lempiauto, jossa on avautuvat takaovet. Hetken seesteisyys on kuitenkin poissa ja järkevämpi äiti ymmärtäisi siirtää lopun ompelusta hetkeen, kun talossa on kaksi aikuista, mutta ei tämä äiti. Ei, tämä tykkää haasteista!

Ompelukone siis surisee ja vääjäämättä peitto alkaa muodostua. Yhtäkkiä neiti huomaa. "Äiti, miksi tuo pyörä pyörii?" Kiinnostunut äänensävy tuo pikkuveljenkin paikalle. "Siihen ei saa koskea!" Huudahtaa äiti huomatessaan lähetyvät sormet. Katse takaisin kankaaseen ja sormet lähestyvät. Kuin huonossa kauhuelokuvassa, uhkaava tilanne lähestyy aina katseen välttäessä. Korvista nouseva savu on jo sakeaa...

Ja sitten nuppineulat ovat väärinpäin, äiti pistää sormeen haavan, valkoinen kangas värjääntyy, neiti tönäisee pikkuveljen nurin, pikkuveli huutaa, pienimmäinen alkaa itkeä ja tutti on hukassa. Pikkuveli kiipeää pöydälle, neiti vaatii juotavaa ja SIITÄ PERHANAN KONEESTA LOPPUU ALULANKA!

...

...

...

Kiitos, kun jaksoit loppuun saakka. Tarina oli puhtaasti fiktiivinen, eikä lapsia vahingoitettu sitä kirjoitettaessa.

 

 

Jämä

Häpeäkseni täytyy myöntää, että tässä taloudessa on aika iso ruokahävikki. Ei lautaselta roskiin hävikki vaan kattilasta jääkaapin kautta roskiin -hävikki. Pitäisi kehittää jokin toimiva systeemi sille, että ne edellispäivän jämät tulee syötyä. Säästyisi rahaa ja maailmaa.

 

Perunoista ja uunikasviksista pyttipannua,

perunamuusista velliä, kasvispihvejä tai perunarieskoja,
kaurapuurosta leivän tai sämpylöiden alku,  

eilisen päivällinen onkin tämän päivän lounas.

Ei pitäisi olla niin vaikeaa!

 



Tuli kyllä tosi hyvää kauraleipää!

Leivon nykyään leivät ja sämpylät ihan sormituntumalla, joten jääköön ohjeen antaminen toiseen kertaan.

 

 

Innokas koemaistaja.



Sormivirkkausta

Olin koulussa huono käsitöissä. Lapasista tuli eriparia, villasukista taisi jäädä toinen tekemättä, slipoverissa yritin oikoa käänteissä ja iso osa ompelua vaativista jäi kesken ja loput huonolle viimeistelylle. Mutta into on ollut aina ollut suurta! On ihanaa suunnitella ja unelmoida, hypistellä lankoja ja kankaita. Onneksi nykyään suurin osa onnistuukin!

Neiti on viime aikoina osoittanut yhä suurempaa kiinnostusta lankoja ja puolivalmiita tekeleitä kohtaan, joten ajattelin, että nuorena on vitsa väännettävä (vai miten se nyt oli). Ajattelin, että sormivirkkaus olisi hyvä paikka alkaa ja innostus oli suurta!

Sormivirkkaukseen hyvät ohjeet täältä.

 

 

Näin se pikkuhiljaa muotoutuu pienten sormien ympärille.

 

Taidot riittää jo puoliksi tekemiseen. Äiti pujottelee ja neiti nostelee.

 

Tällainen siitä sitten tuli ja loppupäivä menikin onnesta laulellessa.

 

All you need is a box

Taas se huomattiin! Siis se tosiasia, etteivät lapset oikeasti tarvitse kaikkia niitä tavaroita, joita me heille väen vängällä ostamme. Ainakin meidän lapset on määrä sokeuttanut niin, etteivät välillä osaa leikkiä millään (varsinkin kun kaikki tavarat, omat ja isoveljen, ovat hujan hajan lattialla). Kovasti taas löytyy leikkejä, kunhan osan saa tavaroista saa kaappiin piilotettua. Viisastahan olisikin säilyttää lasten huoneessa vain yhtä lelulaatikollista tavaraa ja viedä muut pois ja sitten vähän ajan päästä tehdä vaihtari ja taas olisi uusien leikkien keksiminen helppoa! (No jos nyt edes saisi siivottua...)

Mutta takaisin alkuperäiseen asiaan. Siis yksinkertaisiin, mielikuvitusta herättäviin leluihin ja paras niistä on pahvilaatikko. Se on auto, jolla voi ajella ympäri taloa hihkuva pikkuveli kyydissä. Se on maali jalkapallomatsissa. Se on pesä, johon voi kiskoa sängystä kaikki petivaatteet ja pehmoeläimet. Se on muutamalla parilla reiällä tuunattuna maja, kauppa ja postilaatikko... Ja taas saa äiti istua tietokoneella!

 

 

Hei, pois eestä sen kameran kanssa!

Ja sitten sämpylätauko.

 

 

 

Hiljainen hetki

Täällä ei yleensä ole hiljaista.  Usein elämä vaatisi korvatulppia, mutta on metelistä myös hyötyä. Harjaantunut korva voi metelin suunnasta ja rytmistä päätellä moniakin asioita. Esimerkiksi sen kuka leikkii kenen kanssa ja onko tapauksessa hyvin sujuva peli, hippaleikki vai tavallinen nahistelu ja vaatiiko tilanne kenties toimenpiteitä tietokoneella istuvalta äidiltä.

Mutta harjaantunutkin korva välillä säpsähtää. Jestas! Nyt on hiljaista!

Toisin kuin voisi luulla, näitä hetkiä ei toivo! Sillä hiljaisilla hetkillä viime aikoina tapahtunutta:

1.  Kananmunien rikkominen ja levittäminen mahdollisimman laajasti ympäri lattiaa.
2.  Äidin huulipunan löytäminen ja sen syöminen. Heti sen jälkeen kun sillä oli piirrelty tarpeeksi vessan seinään.
3.  Kaikkien äidin nappien liimaaminen paperille hienoksi taideteokseksi.
4.  Tulostimen täyttäminen pikkuautoilla ja muulla mukavalla.
Ja sitten vielä
5. Vihreän tussin maiskuttelu (Voi veljet, kun oon onnellinen, kun kaikkea ei enää tartte maistaa!)



Kolme pipoa

Otsikon mukaisesti:

 

 

Pikkuveljen pipo, oma pipo ja äitin pipo.

Kiitos mallille pään lainasta. Tuskin edes huomasi, kun katsoi samalla elokuvaa.

Suuria viisauksia

Poika leipoi ensimmäistä kertaa elämässään ihan itse. Siis ilman yhtään ohjetta tai kommenttia. Uuniin laittaessaan tokaisi itsekseen, että vähän ovat kumman näköisiä. Sitten odotteli, kierteli taloa ja otti keksit uunista. Hetken päästä tuli sanomaan: "Päivän saldo: sokeri jäi puuttumaan."

 



Jospa huomenna otettaisiin uusiksi...

Kiireisen hetken herkku

Kahvihetki on tässä taloudessa arvostettu hetki. Varsinkin jos sen joskus saa nauttia rauhassa ja ajan kanssa. Mutta auta onnetonta, jos tarjolla on pelkkää kahvia! Tässäpä siis pikahelpotus-herkutus:

 

Kaurakeksit:

50g voita sulatettuna

2dl kaurahiutaleita

1dl sokeria

2 rkl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 muna
 

Ainekset sekaisin, ruokalusikalla klönttejä pellille kunnon välein (noin 20 eli kahdelle pellille) ja paistamista 175asteessa 10 minuuttia ja tämäkin kahvihetki on pelastettu...

 

Toinen hyvä puoli (siis maun lisäksi) näissä kekseissä on se, että näitä voi aika pienenkin pienen kanssa leipoa. Tai sitten aika pieni isokin voi tällä onnistua, jos vaan muistaa lisätä sokerin taikinaan...

Vihreää

Kevät tulee.

 Ihan varmasti! Pikkuhiljaa alkaa myös puutarhainnostus nousemaan. Olen ollut viimeiset neljä vuotta raskaana tai pienen käärön kanssa juuri parhaaseen puutarhanhoitoaikaan, eli kesällä, joten suunnitelmat ovat aina olleet paljon paljon suuremmat kuin itse toteutus. Mutta ehkä tänä vuonna (hän ajattelee jälleen kerran...)

 

Onneksi jotain voi tehdä jo nyt. Eli versokasvatuksen lyhyt oppimäärä:

Herneet yöksi likoamaan

Laakean astian pohjaan reikiä (poistumistie ylimääräiselle vedelle)

Astiaan ohuelti multaa ja sinne peitellään siemenet (tässä tapauksessa herneet)

 

 

 Kunhan muistaa joka päivä suihkutella niin vähän ajan päästä tapahtuu ihmeitä...

 

  Ja ne kasvavat ja kasvavat. Ja sitten ne saakin syödä.

 

Lapsille on taimikasvatuksessa monenlaista onnea päivittäisestä kastelusta ja kasvun seurannasta uskallukseen maistaa. Jospa samalla oppisivat, ettei se ruoka siellä kaupassa kasva.

Ehkäpä posti tuo huomenna lisää siemeniä, niin saisi myös idutuksen vauhtiin.

Askartelupäivä

Joskus jo aamulla huomaa, että tästä päivästä tulee tietynlainen. Joskus sen huomaa pahassa, kun lapset ovat aamusta asti vekaroita ja puoleen päivään mennessä on joutunut jo monta kertaa grrr, grrr... no tiedätte kyllä...

Mutta tänään aamusta asti on ollut askartelupäivä. Meneillään saksilla saksaamisen ja kynän hallinnan herkkyysaika ja niitähän sitten pitää harjoitella, harjoitella ja harjoitelle, vaikka se tarkoittaisikin muulle perheelle paperisilpussa kahlaamista.



Sitähän ei kukaan tiedä, miksi ukkelit (ja tämä askartelija kutsuu kaikkia ukkeleiksi) ovat vihaisia. Ehkä niitä ärsytti pikku-ukkeli, joka yritti kaikin voimin kiivetä pöydälle syömään liimapuikkoa...